Phantasmagoria (1995) - pelattava painajainen

1990-luvun puolivälissä CD-ROM-formaatti oli lyönyt itsensä läpi ja kaikki halusivat tehdä pelejä, jotka hyödynsivät massiivista tallennustilan kasvua. Syntyi pieni ajanjakso, jolloin markkinoille puski iso läjä full motion video (FMV) -tekniikalla toteutettuja videopelejä. Käytännössä FMV-pelit olivat useimmiten ennakkoon kuvattua videokuvaa, jossa pelaajat saivat silloin tällöin minimaalisesti vaikuttaa pelin tapahtumiin.

Monet 1990-luvulla kasvaneet pelaajat eivät muistele FMV-pelejä kovin lämpimästi ja ihan hyvästä syystä. Suurin osa noista tuotoksista on nykysilmin (ja oli jo silloin joskus) ihan hirveää ryönää. Kökköyttä korostaa vielä se, että aikansa huipputeknologia näyttää nykyisin siltä, kuin joku olisi viskannut lautasellisen kaurapuuroa näytölle ja sitten muotoillut siitä grafiikkaa. Minun sydämessäni on ollut aina pehmeä kohta FMV-peleille, varsinkin niille harvoille oikeasti hyville kuten Access Softwaren Tex Murphy-sarja, Sierran Gabriel Knight 2 sekä X-Files: The Game.

Legendaarinen seikkailupelifirman Sierra hurahti ysärillä videokuraan oikein tosissaan. Kauhuseikkailu Phantasmagoria oli aikansa huipputuote. Se myi yli miljoona kappaletta ja varmasti innosti Sierraa entistä enemmän FMV-töhnän pariin. Minulla peli jäi aikoinaan välistä, koska en julkaisun aikoihin omistanut peli-PC:tä. Nyt peli on maannut jo vuosia Steam-kirjastossani, joten se saa kunnian aloittaa bloggaajan urani.

Kirjoitus sisältää tukun spoilereita, joten lue omalla vastuulla. Tai oikeastaan, lue joka tapauksessa. On se hauskempaa kuin tämän pelaaminen.

 

Näyttelijät istuvat saumattomasti piirrettyihin taustoihin.

Stephen King Presents

Kirjailija Adrienne Delaney on keskinkertaisesta Stephen King-romaanista karannut henkilö, joka muuttaa miehensä Donin ja kissansa kanssa jättimäiseen kartanoon Uudessa Englannissa. Pian selviääkin, että kartano on aikoinaan kuulunut kuuluisalle taikurille Zoltan "Carno" Carnovaschille, jonka lukuisat vaimot kuolivat hyvin hämärissä olosuhteissa. Lopulta taikuri itsekin kohtasi väkivaltaisen lopun. Kartanoa tutkiessaan Adrienne vapauttaa vahingossa jonkinlaisen pahan hengen, eikä kommelluksilta vältytä. Jokainen voi itse arvata, mitä Donille seuraavaksi tapahtuu. Ja kissalle.

Jokainen, joka on nähnyt elämässään enemmän kuin kaksi kauhuleffaa, voi helposti päätellä miten Phantasmagorian juoni etenee. Itse pelaaminen on myös tuttua huttua. Phantasmagoria on äärimmäisen yksinkertainen point & click -seikkailu, jossa pelaajan tehtäväksi jää lähinnä kliksutella asioita ruudulla ja katsoa, mitä Adrienne nyt tekee/ei tee. Esineitä voi kerätä ja niitä voi kokeilla käyttää, mutta siinäpä se. Pelin aikana tuli vastaan ehkä kaksi hieman ajattelua vaativaa pulmaa.

Kaikki keskustelut muiden henkilöiden kanssa on valmiiksi purkitettu, eikä pelaaja saa edes valita puheenaihetta. Käytännössä Phantasmagoria on siis vähän niin kuin Telltalen nykyiset tarinavetoiset seikkailupelit, mutta ilman hyvää käsikirjoitusta ja monivalintadialogia.

Pelin käsikirjoittaja Roberta Williams on seikkailupelien pioneeri ja legenda, mutta tässä tapauksessa hän on saanut aikaiseksi vain kasan genren pahimpia kliseitä. Lisäksi seikkailupeliformaatti takaa sen, että seitsemään lukuun jaettu tarina etenee h i t a a s t i. Kaikesta paistaa läpi se, että satumaisista King's Quest-seikkailuista tutuksi tullut Williams on yrittänyt toden teolla siirtyä aikuisten aiheiden pariin ja homma on mennyt naurettavaksi yliyrittämiseksi.

Kökköyden ystävänä odotan tietysti FMV-peleiltä eniten huiman huonoa näyttelijäntyötä. Tämä(kin) osasto osoittautui pettymykseksi. Suurin osa suorituksista on huonoa keskitasoa, joista ei irtoa edes viihdearvoa. Käsikirjoituksen ja näyttelijäntyön selkein valopilkku on limainen kiinteistönvälittäjä, joka polttaa sikaria, juo viinaa, tytöttelee päähenkilöä heti ensitapaamisella ja... öööö... ilmeisesti kutittelee naispuoleisia asiakkaitaan? Kaikki kiinteistövälittäjään liittyvät kohtaukset ovat puhdasta kultaa.

"Miten olisi pieni polvien kutittelu ennen kauppoja?"

Olin jo tuomitsemassa Phantasmagorian vain tylsäksi ja kököksi ysäripeliksi, kunnes se tapahtui. Pelin seitsemäs ja viimeinen luku.

Aijai.

Aijaijai.

Pelinä loppuhuipennus on juuri siitä pahinta paskaa, jossa pelaajan tehtävä on lähinnä arvata, mitä pelintekijä haluaa pelaajan seuraavaksi klikkaavan. Väärä klikkaus johtaa lähes poikkeuksetta julmaan ja veriseen kuolemaan, mikä on ensin tietysti viihdyttävää, mutta alkaa puuduttaa kahdenkymmenen toiston jälkeen. Lisäksi lopussa on jurakautista pelisuunnittelua, jonka ansiosta yksi unohtunut esine saattaa johtaa siihen, että pelaaja joutuu pelaamaan koko luvun alusta uudestaan. Aaaaargh.

Mutta se sisältö... voi veljet, mitä herkkua.

Yhtäkkiä eteeni aukeni aivan mahtavia visioita. Kun taloa riivaava demoni ottaa lopullisesti Donin valtaansa, koko peli nousee täysin uusiin sfääreihin. Adrienne pakenee mielipuolisesti hihittelevää Donia läpi kartanon. Matkalla on kaikkea mahdollista. Verta! Ruumiita! Paskasti näyttelevä Don! Irti leikattuja mummon päänahkoja! Dramaattinen hissikohtaus, jossa Adrienne joutuu hyppäämään n. 30 sentin surmanhypyn! Kidutuslaitteita! Äärimmäisen paskasti näyttelevä Don!

Viimeinen luku suoltaa hirvittävällä tempolla silmille aivan käsittämätöntä hienoutta. Pelatessani oikein tunsin, kuinka silmäni lävähtivät kunnolla auki ja selkäni suoristui. Lisäksi aloin hihittelemään mielipuolisesti Donin malliin. Nautin siis koko kehollani ja mielelläni.

Lopulta, kun monen käänteen jälkeen Don makaa verisenä mössönä lattialla, lyö peli vielä viimeisen valttikortin pöytään:

Demoni. VIHREÄ PASKA-CGI-DEMONI! TÄMÄ PELI ON PARAS! PARAS!

Kun viimeinkin rähjääntynyt Adrienne kävelee ankean näköisenä pois kartanosta, on olo jollain tavalla tyydyttynyt. Kirsikkana kakkakakun päällä on upea Lopputekstibiisi.

Pelinä Phantasmagoria on liian tylsä, jotta sitä oikeasti voisi jollekin suositella, mutta upea loppuhuipennus pelastaa paljon. Jos haluaa kokea pelin parhaat hetket, niin suosittelen katsomaan Youtube-koosteen pelin viimeisestä luvusta. Sillä säästyy itse pelaamiselta ja voi keskittyä olennaiseen.

 "Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."